Mikä on Via Ferrata?

Maastoretkeilyä La Palmalla

Vuodenvaihteen tienoon olen jo useamman vuoden ajan viettänyt läheisten kanssa etelän ”leirillä” Kanarialla lenkkeilen sekä juosten että kävellen. Tänä talvena päätimme mennä meille tuntemattomalle saarelle eli La Palmalle. Saari on melkein kokonaan yhtä tulivuoren kraatteria ja retkeilypolkuja on runsaasti.

Ensimmäiseksi kiinnittyi huomio siihen, että menipä mihin suuntaan vain, aina oli joko ylä- tai alamäki. Huomasin, että aamulenkit olisivat tällä kertaa pelkkiä mäkivetoja. Juoksulenkkeily tosin loppui hyvin lyhyeen, kuten jotkut tietävät, el perro perrr..

Suunnistajia kun ollaan, metsään on päästävä. Niitä tulivuoren rinteellä on paljon.  Kanarianmäntymetsää ilman aluskasvillisuutta. Valittiin heti ensimmäiseksi kävelyreitiksi kartalta katsottuna n. 6 km pitkä polku pitkin kraaterin sisäreunaa. Taksilla mentiin ylös (1500m) ja ajateltiin, että menisi ehkä 2-3 tuntia alamäkeen. Määränpää oli noin 300 m korkeudessa. Evääksi jokaiselle reppuun banaani ja ½ litraa vettä. Jo ylhäällä todettiin opastaulusta matkaksi 9-10 km. Kello oli vähän, joten pari kilometriä lisää ei haittaisi.

Polun alkupäässä oli varoitus vaarallisista paikoista ja kuva "ferratasta" (kvg Via Ferrata). Ei moista säikähdetty vaan matkaan. Ajateltiin, että käännytään takaisin, jos paha paikka olisi liian "paha". Eihän sinne ollut matkaa kuin 6,5 km.

Polku oli melko hyväkulkuinen eikä siltä voinut eksyä. Usein kyllä louhikkoista ja vierivää kivensekaista hiekkaa, joka etenkin alamäessä on hankalaa. Yllättäen pelkän alamäen sijasta välillä noustiin pitkiäkin matkoja. Polku oli kuitenkin varjossa ja lämpötila aivan sopiva. Maisemat aivan mahtavat. Silloin tällöin puiden välistä näkyi lähes pohjalle. Pudotusta siis yli kilometri. Onneksi kukaan ei pahemmin kärsinyt vertigosta. Muutamassa kohdassa oli vaijereita seinämässä apuna. Lähinnä ne vaikuttivat hätävarjelun liioittelulta. Aikaa vaan tuntui kuluvan, mutta sitähän oli pitkä päivä.

Saavuttiin sitten viimein Ferratalle. Aluksi laskeuduttiin jyrkästi vaijerin varassa alaspäin. Sitten yhtäkkiä kalliokielekkeen takaa paljastui kylmä totuus: "FERRATA". Pystysuorassa kallioseinässä harjateräksestä tehtyjä koukkuja, jotka toimittivat portaiden virkaa. Käsille oli heiluva vaijeri. Jos käsi tai jalka lipeäisi, olisi pomppivaa pudotusta ainakin 100m. Ei voinut pudota. Katsottiin kelloa. Aikaa oli kulunut niin paljon, ettei ehdittäisi millään ylämäkeen ennen pimeää lähtöpaikalle. Eteenpäin oli matkaa enää 2,5 km. Pimeässä olisi mahdotonta kulkea polkua ilman valoa ja yöpyminen vuorella kylmässä vähissä vaatteissa olisi sekin mahdotonta.

Oli pakko kavuta eteenpäin. Rautaportaiden väli oli niin pitkä, että jalka juuri ja juuri ulottui portaalta toiselle. Tuntui, ettei ohut vaijeri antanut mitään tukea. Lisäksi piti kiertää pari kallion uloketta, joissa pienempikin vatsa tuntui olevan liikaa. Toista ei voinut auttaa muuten kuin tsemppaamalla. Hitaasti mutta varmasti selvitimme kaikki haasteen ehjin nahoin mutta järkkynein mielin.

Oli varmasti meille kaikille vaarallisin paikka ikinä. Jälkeenpäin ajatellen tälle reitille ei olisi pitänyt lähteä. Aikaisemmin käyttämissämme oppaissa on ollut varoituksia vaarallisista reiteistä, mutta koskaan ne eivät käytännössä ole olleet mitenkään ihmeellisiä. Nyt meille sattui sellainen paikka, jossa varoituksiin olisi pitänyt uskoa.

Sitten jatkettiin. Piti olla enää pari kilometriä eikä enää Ferratoja. Kuljettiin taas tunnin verran ja tavattiin saksalaispariskunta, joka oli kääntymässä takaisin samaan suuntaan mihin me oltiin menossa. Eivät aikoneet Ferratalle, jonka olemassaolon tiesivät. Sanoivat matkaa olevan jäljellä pari kilometriä???? Miksi matka ei olleenkaan vähentynyt??? Mitähän varten emme olleet nähneet muita retkeilijöitä koko päivän aikana? Oli kuitenkin kuulemma helppoa. Jäivät istumaan, kun me jatkettiin matkaa.

Kello alkoi näyttää huolestuttavasti auringonlaskun lähenevän ja varjot pitenivät. Polku ei helpottunut yhtään.  Muutamassa paikassa oli sortumia ja korkeintaan jalan leveydeltä murenevaa polkua jäljellä. Onneksi oli yhdet kävelysauvat mukana. Saatiin niistä apua vaikeimmissa paikoissa.

Alaspäin mentiin, mutta vierivää soraa oli louhikkoisella polulla. Myös melkoisia nousuja kavuttiin. Pariskunta ohitti meidät ja rouva pyysi anteeksi, kun hän oli sanonut polkua helpoksi. Aurinko painui yhä alemmas ja siellähän pimeys tulee melko äkkiä.

Mutta kun hämärä alkoi laskeutua, nähtiin ensimmäiset rakennukset. Oli kuin keitaalle olisi tullut. Onneksi ei ollut kangastus.

Käveltiin pimeässä tietä pitkin vielä pari kilometriä läheiseen kaupunkiin ja taksilla hotellille.

Parin kolmen tunnin reissuun meni 9 tuntia.

Oli se niin jännää, että nälkä ei vaivannut eikä janokaan tullut. Jännityksen lauettua maistui kyllä ruoka ja juoma!

Leo, Tuula, Kai ja Raija