Ensikertalaisena Venloissa Lukkari-Jukolassa

Sinikka Pietilä muistelee tunnelmiaan Venlojen viestissä 18.6.2022 Mynämäessä.

Se oli muistaakseni 2019, kun kaksikin siskoani osallistui Venlojen viestiin, jolloin ehdotin että Mynämäkeen mennään sitten siskojoukkueella. Ehdotus oli aika hurja ottaen huomioon etten jaksanut juosta edes sataa metriä, enkä osannut suunnistaa.

Tavoite kuitenkin motivoi harjoittelemaan. Kuntorasteilla kävin muutaman kerran harjoittelemassa edellisenä kesänä ja keväällä 2022, vaikka selvää on, että suunnistustaidot ovat kauniimminkin kuvattuna alkeelliset. Onpahan mitä parantaa seuraavalle kerralle. Juokseminen sentään sujuu jokseenkin kelvollisesti. Mynämäen Lukkari-Jukolassa tarpeellisiksi taidoiksi osoittautuivat myös kyky uskoa säätiedotukseen ja pakata sadevaatteet, vaikka edellisenä päivänä oli liki helteistä.

Lopulta varsinainen tapahtumapäivä tuli vähän yllättäen. Töissä oli vauhdikas toukokuu ja koulujen loputtua olimme koko perhe reissussa, jolta palasimme kotiin muutamaa päivää ennen Lukkari-Jukolaa. Sisko-serkkujoukkue muuttui Vakka-Rastin kolmosjoukkueeksi, ja olen kovin liikuttunut siitä miten luottavaisesti minut otettiin mukaan porukkaan, vaikka useimmat vakkarastilaiset tapasin Mynämäen tuulisuojassa ensimmäistä kertaa.

Kisaa edeltävinä päivinä luin kisaohjeita ja katsoin edellisiä Venloja Yle Areenasta. Vaihtamista lähinnä jännitin, että osaanko leimata ja toimia karttojen kanssa oikein. Onneksi kannustavia ja neuvovia tukijoukkoja riitti!

Kuten usein kuntorasteillakin, ensimmäinen todellinen haaste oli suunnistuspaikalle suunnistaminen. Tämän pääsin toteuttamaan kerrassaan poikkeuksellisella tavalla ja siirryin Turusta Mynämäelle täpötäydellä InterCity-junalla. Voi kunpa radalle Ukin ja Turun väliin saataisiin säännöllinen junaliikenne! Se olisi hienoa se! Turun rautatieaseman R-kioskin myyjä jäi myös mieleen. Hän totesi hymyillen että Jukolaan menijät kyllä tunnistaa ja kieltämättä sadevarustukset olivat kaikilla hyvin kohdillaan. Saappaita, goreteksiä ja rinkkoja riitti. Tunnelma oli katossa jo Turun asemalla ja junassa juttelin yhden Jukolan konkarin kanssa, jolla oli muistaakseni 45. Jukola edessä. Junalta oli Mynäliikenteen bussikuljetus majoituspellon kautta kisakeskukseen ja pikkuhiljaa olin perillä. Polut olivat hyvää vauhtia muuttumassa kuravelliksi ja olin hitusen kateellinen kaikille, jotka olivat ymmärtäneet ottaa saappaat jalkaansa. Vaelluskengilläkin pärjäsi, vaikka päällyshousuni olivatkin kurassa takareisiin saakka. Vakka-Rastin tuulisuoja oli tosi kivalla paikalla urheilukentällä kisakeskuksen päässä. Minulla oli istuinalusta, jolla pärjäsin teltassa hyvin, mutta muilla oli kaikenlaisia retkijakkaroita ja tuoleja joiden ehdoton etu on jo se, miten paljon vähemmän tilaa ne vievät kuin pitkin lattiaa röhnöttäminen.

Kesälomarytmissä olin nukkunut aamulla pitkään ja söin aamupalaa myöhemmin kuin yleensä. Normaalia runsaampi aamupala oli virhe, koska lounasaikaan ei ollut vielä ollenkaan nälkä ja päädyin lopulta lähtemään metsään valmiiksi nälkäisenä. Olin aikonut ottaa energiageeliä mukaan, mutta en koskaan ehtinyt kauppaan ja ajattelin että pärjään juomapisteiden urheilujuomalla. Tämä oli osa 1 sarjassa ”Aloittelija oppii virheistään”. Venlojen viesti oli ensimmäinen ”lappujuoksu” minulle aikuisiällä, oikeastaan ikinä. Ensin oli niin hyvin aikaa, että vaeltelimme toisen kakkososuuden suunnistajan kanssa kisakylässä ja sitten tulikin melkein kiire lähteä leimaamaan emittiä sisään. Syömisen, lämmittelyn ja muun valmistautumisen rytmittäminen onkin varmasti asioita, joita oppii parhaiten kantapään kautta. Onneksi ei ollut helteisen kuuma, niin juominen ei ollut nestetasapainon kannalta niin olennainen asia. Lämmittelyalueelle olisi minun ehdottomasti kannattanut ottaa pieni välipala ja juotavaa mukaan tällä kertaa. Emit ja kompassi nyt kuitenkin oli ne tärkeimmät.

Kisa-alueelle sisään kirjautuminen ja emitin nollaus sujui helposti. Ystävällistä henkilökuntaa oli paljon ja opastusta riittävästi. Lämmittelyalueen vessa oli kuulemma paras, mitä Jukolassa on koskaan nähty. Pieni hikka meinasi kaupunkilaistuneella Kalannin flikalla tulla, kun huussireikiä oli rivissä neljä jokaisen näkösuojan takana. Siellä me sitten istuttiin rivissä ja muistelin, miten kysyin isältä kotona puuceessä että ihanko oikeasti tuossa rivissä sitten vaan istuttiin yhdessä ja yhtä aikaa, eikä hän meinannut edes ymmärtää kysymystä. Joo joo, totta kai. Lämmittelyalueella oli aika hurlumhei kun kärkijoukkueet tulivat jo kolmanteen vaihtoon ja naisia spurttaili lämmittelemässä vähän joka suuntaan. Emit- tarkistuspisteellä toimi vain 2/4 emitistä ja aika äkkiä kyllästyttiin jonottamaan väliaikatietoja. En oikein ymmärtänyt niistä mitään muutenkaan, ja vasta saatuani kartan käteen tajusin senkin että rasteja oli huomattavasti enemmän kuin ne väliaikapisteet.

Odottelua lämmittelualueella helpotti kovasti hyvä seura. Ennen pitkää omakin vuoroni tuli, Ida toi minulle kartan ja sitten oli aika lähteä metsään! Mäki ylös vesitornille oli melkoita mutavelliä tässä vaiheessa. K-pisteelle kävellessä/hölkätessä jännitys jo purkautui niin että meinasi pistää tärisyttämään jo siinä. Eteenpäin vain. Karttaa availlessa meinasi tulla epätoivo, kun näin miten iso kartta oli ja miten paljon rasteja siinä oli. Siskon viisaus mielessä taittelin esiin vain matkan ekalle rastille: keskity yhteen rastiin kerrallaan, niin ei tule epätoivo.

Rehellisesti sanottuna metsästä ei ole paljoakaan selkeitä muistikuvia. Tossua toisen eteen vaan, suuntaan kartasta ja kohti seuraavaa rastia. En ole vielä saanut kisan jälkeen karttaa käsiini, enkä ehtinyt katsoa Venlojen lähetystä Areenasta. Harmitti, että jännitys ja huono syöminen veivät niin paljon energiaa, että en jaksanut juosta lainkaan niin paljoa ja kovaa kuin olin ajatellut. Toisaalta taas metsän märkyys ei haitannut ollenkaan, pukeutuminen osui nappiin. Lämmin, pitkähihainen kerrasto tiimipaidan alla oli omalle lämmönsäätelylle hyvä ratkaisu. Muutamaa rastia etsittiin metsässä isolla porukalla pitkään ja huudeltiin koodeja metsässä. Monta kertaa piti valita, että pysähtyykö itse sijoittamaan itsensä kunnolla kartalle, vai lähteekö vaan sen porukan ja polun mukaan, joka näyttää lähtevän oikeaan suuntaan. Tasaisia kallioita en matkan varrelta juuri muista.

Mieleen on jäänyt useampikin ystävällinen kanssavenla, joiden kanssa etsittiin jotain rastia toisiaan lähellä olevien hajoomien alueella. Ensimmäinen tällainen oli parin kallionnyppylän reunalla, jonne päädyin yrittämällä juosta yhden ”me ollaan ihan vaan höntsäjoukkue”- naisen perässä. En jaksanut höntsätahtiin ja jäin vähän irti kartasta. Yhdeltä venlalta sain kourallisen rusinoita ja pähkinöitä, kun valittelin ettei ole energiaa mennä. Kerran kaaduin aika komeasti, mutta en saanut edes mustelmaa siitä pyllähdyksestä. Aika monesti valitsin suoremman reitin ylös ja alas kallioita, onneksi oli nastarit. Sieluun vähän sattui kun oli pakko malttaa välillä kävellä ja antaa sykkeen tasaantua, mutta joukkueenkin takia maaliin pääsy oli kuitenkin se tärkein tavoite. Kahden juomarastin urheilujuomat, kanssakilpailijan rusinapähkinät ja oman kehon energiavarastot lopulta veivät maaliin saakka.

Oman kakkososuuteni aikana huippujoukkueet pääsivät maaliin. Voittajajoukkue juoksi minusta ohi ensimmäisellä juomapisteellä, kameramies perässä (voidaanko hetki nostaa hattua niille juokseville kameramiehille??? Montakohan kilometriä he kirmasivat yhteensä?). Ennen lähtöä vitsailin, että voisikin ottaa tavoitteeksi päästä maaliin samaan aikaan kuin voittajajoukkue. Se oli liian kova tavoite sekin. Huippuhetkeni kisassa oli se, kun Afta ÖSA OK 1 joukkueen ankkuri kysyi minulta viimeisen neljänneksen kivikossa, missä oikein olemme. Hän haki hajoamarastia joka oli aivan parin kiven takana. Muutama hajoamarasti oli piilotettu aika hyvin kallionkoloihin ja vastaaviin. Vähän samoin kuin alussakin, vaihto tuli lopulta kaikesta odottamisesta huolimatta vastaan vähän yllättäen. Viimeiseltä väliaikarastilta tullessä päätin että nyt pitää jaksaa sen verran että kaikkein hitaimmista pääsee ohi ja taisinkin ohittaa viitisen kävelijää matkalla vesitornille (samalla kun niitä alle satasen numeron juoksijoita kirmasi ohi oikealta ja vasemmalta). Mäkeä alas ja kunnon spurtti maalirastille, pakko ottaa pari kävelyaskelta, ja vielä juosten hakemaan kartta ja antamaan se Kaarinalle. Vaihtoaitaan nojatessa oli kyllä melkoinen tunne ja vielä suurempi tunne oli emitin ulosloggauksessa kun sain hymyn ja sanoman ”Kaikki ok”. Lopulta aikani oli alle kahden tunnin ja kellon mukaan kuljettua matkaa 9,5 km (7,8-7.9km reitillä).  Tavoite tuli saavutettua: Osallistuin Venloihin ja suoritin oman osuuteni hyväksytysti.

Urheilujuhla ja elämykset eivät kuitenkaan loppuneet vaihtoon tuloon. Kännykkään tippui kannustusviestejä ja onnitteluja muutamilta läheisiltä, jotka olivat seuranneet väliaikatietojani tulospalvelussa.  Pääsin kertomaan muillekin suorittaneeni osuuteni hyväksytysti, tankkaamaan vähän välipalaa ja juomaan, sekä hiukan sykkeen laskettua saunaan. Suuri hatunnosto saunojen rakentajille ja lämmittäjille! Sauna-alueella oli suuren urheilujuhlan tuntua ja oltiin kyllä kerrassaan suomalaisen kulttuurin ytimessä, kun (miesoletettu) talkoolainen kävi lisäämässä puita kiukaaseen eikä kukaan lotkauttanut korvaansakaan. Emme ehkä ihan aina osaa arvostaa kulttuurimme tervehenkisyyttä tässä asiassa. Suunnistuksen yhteisöllisyys, tasa-arvo ja maanläheisyys on muutenkin aika ihana asia. Sama on nähty kuntorasteilla, ikään, kokoon ja muuhun katsomatta kaikki saavat osallistua eikä ketään katsota kieroon.

Muutenkin tunnelma kisakylässä oli monin tavoin ainutlaatuinen ja vähän suorastaan harmitti, että kyydin takia minun piti saunan jälkeen lähteä kotia kohti. Illalla oli hyvä avata ruutuun Jukolan lähtö ja seurata tuttujen kulkua ensimmäisellä etapilla. Tätä kirjoittaessa kisan jälkeisenä päivänä katson kohta Venlat ihan rauhassa ja yritän hahmottaa metsiä tästä näkökulmasta. Kiitos kaikille ja tähtäin Porvoo 2023! (Porvoo jäi kirjoittajalta välistä työkalenterin takia, mutta nyt Lakia-Jukolaan mennään vaikka väkisin)

Terveisin Sinikka