Tunturisuunnistus 2018

KOMMELLUKSIA TUNTURISSA

Tunturisuunnistus 2018 Äkäslompolon Karila.

Jos olet joskus käynyt Kukastunturilla hiihtämässä, tiedät millaisesta maastosta on kyse.

Keväisten epävarmuuksien johdosta vakkarastilaisten joukkueet olivat hieman muuttuneet. Leon parina H140 sarjassa oli Raimo Somerolta ja Koitolla Ralf Raumalta samassa sarjassa.  Maija ja Maaria suunnistivat totutusti sarjassa D125. Noviiseina olivat mukana Tuula Ukista ja Pirjo Somerolta sarjassa D125.

Varmimpia, tasaisimpia ja molempina päivinä onnistuneita olivat ehkä hiukan yllättäen ensikertalaiset  Tuula ja Pirjo. Ei pummeja ja valokuvat matkan varrelta kruunasivat suoritukset. Kännykkä oli poikkeuksellisesti sallittu turvallisuusväline. Sitä ei saanut tietenkään käyttää suunnistuksen apuna. Valokuvaus ei varmaankaan kuulunut kiellettyihin toimintoihin. Rouvat suunnistivat yli kymmenen kilometriä molempina päivinä. Kun Raimon kanssa tulimme ensimmäisenä päivänä maaliin täysin uupuneina samalta radalta kuin naisetkin, oletimme etteivät he selviä reitistä alle neljän tunnin. Alittivat arviomme puolella tunnilla ja hymyssä suin. Mukavaa oli ollut.

Maija ja Maaria suunnistivat erinomaisesti lyöden pöytään pohja-ajan, vaikka ovatkin selvästi yli-ikäisiä. Maaria sai loppuviitoituksella pahan krampin pohkeeseen ja sen kuulivat kyllä kaikki maalialueella olleet.

Raimolle tunturisuunnistus oli ensikokemus. Mittakaava 1:25000 on tietysti nykyään aika outo. Kovasti pohdimmekin etukäteen suorituksen eri puolia ja päätimme ottaa kolikon mukaan, jotta pystyisimme ratkaisemaan erimielisyydet arpomalla. Ei sitä kyllä todellisuudessa tarvittu.

Yhteislähtö oli tietysti ruuhkainen. Lähdimme ykköselle suoraan. Naiset olivat valinneet tässäkin paremmin edeten mäkien välistä pohjoiseen polulle. Edessä vilkkui johtavan parin selät. Heillä oli taktiikkana, että nuorempi piti edellä vauhtia ja myös suunnisti. Vanhempi juoksi perässä käyden välillä juomassa nuoremman juomarepusta. Sellainenkin viritys nähtiin, että jonkun parin välissä oli naru tai  vastaava, jolla antoi hitaammalle juoksijalle vauhtia. Tämä on kuulemme aika yleistä seikkailu-urheilussa. Jotkut käyttivät selästä työntämistä apuna ylämäessä.

Ykkösellä oli vielä kova ruuhka. Nuoret siellä etuilivat eikä paljon auttanut vaikka pilke silmäkulmassa huusin, että vanhat ensin, koska meillä on vähemmän elinaikaa. Naiset olivat saaneet kokea oikeata rastiraivoa vielä kovemmassa ruuhkassa. Eivät kehdanneet sanoa mitä siellä huudeltiin.

Kakkoselle mennessä seurailimme kärkeä ja suunnittelimme taktiikkaa. Pelkällä juoksulla emme pystyisi jättämään edellä meneviä. Päätimme katsoa lähtisivätkö kakkoselta suoraan mielestämme märän suon yli, jolloin kiertäisimme polun kautta kuivaa maata pitkin. Juostessa kyselimme myös kuulumisia helsinkiläistytöiltä, jotka olivat menossa samalle rastille. Tytöillä näytti olevan kivaa.

Kakkosella kävi kuten aavistelimme, että kärki lähti suoraan, joten ryntäsimme polun suuntaan olettaen olevamme paremmalla reitlllä. Raimo innostui niin kovin, että kääntyi väärälle polulle ja jouduin huutelemaan hänet oikeaan suuntaan.

Tyttöjen kanssa samaa vauhtia edeten tulimme kohtaan, jossa piti lähteä jyrkästi nousemaan kohti Kukaksen huippua. Harmiksemme näimme kärkiparin edessämme kiipeämässä, joten suo ei ollutkaan niin märkä kuin oletimme eikä reitinvalintaetua tullut, päinvastoin.

Jyrkässä rinteessä oli syviä kartassa näkymättömiä uria. Niinpä kiipeäminen alkoi todella ottaa voimille. Pääsimme sille korkeudelle, jossa rastin piti olla. Ei näkynyt. Raimo kääntyi vauhdikkaasti ympäri. Nastari tarttui kiveen. Saman tien mies meni pää edellä kivikkoon. Nenään tuli ruhje ja  sattui kuulemma kovin. Molemmat peukalot olivat iskeytyneet kiviin ja olivat todella kipeät alkaen välittömästi turvota. Mutta onneksi ei kuitenkaan tullut  menoa estäviä vammoja. Selvitimme rastin paikan. Lipulla Raimon irvistys oli melkoinen ja leimaamisessa oli ongelmia. Kädet olivat huonossa kunnossa.

Kolmoselle hölkättiin pitkin tunturin avoimen osan reunaa. Katsoin kelloa ja oli aika ottaa geeli. Raimolla oli vaikeuksia pussin avaamisessa peukaloiden vammoista johtuen. Vauhti kiihtyi alarinteessä. Minulla oli hankaluuksia pysyä Raimon kyydissä. Jalat olivat jo melko kypsät.

Tultiin lipulle. Väärä koodi. Raimo vilkaisi käsiinsä ja totesi kauhukseen, että emit- kortti puuttui. Mitä nyt? Peli taisi olla siinä. Mielestäni oli mahdotonta löytää pitkästä tunturirinteen kanervikosta pientä emit-korttia. Pohdimme tilannetta hetken. Oli aika luovuttanut olo. Raimo sanoi lähtevänsä etsimään korttiansa ja tulevansa vaikka naisten kanssa maaliin, kun enää ei ollut mitään väliä. Sovittiin, että minä lähden kohti maalia. Olin kyllä aivan luovuttanut mahdollisuutemme, koska en vielä tässä vaiheessa tiennyt Raimon joskus aikaisemmin löytäneen korttinsa vieläkin huonommissa olosuhteissa.

Läksin kävellen ja välillä vähän juosten kohti maalia etsien vielä löytymättömiä rasteja. Etenin täysin epämääräisessä suunnassa kohti rastia 5 melko hitaasti ja miettien, josko odottaisin Raimoa lähellä maalia. Olisiko ihme tapahtunut.

Päätös ei ollut vielä valmis, kun aloin kuulla nimeäni huudettavan. Raimo tuli sieltä. Kuinka hän oli löytänyt minut metsästä, kun en välttämättä ollut millään optimireitillä? Ajattelin, että hänkin oli luovuttanut ja menisimme suoraan maaliin.

Rinnalle tullessaan Raimo kysyi:” Arvaa mitä?” Ja vastasi  itse: ”Minulla on emit”. En millään uskonut, että se olisi mahdollista. Pakko oli uskoa, koska se oli hänen kädessään. Voi sitä riemua. Meillä oli vielä mahdollisuus lopputulokseen!!!!

Kiihdytimme kohti seuraavaa lippua ja samalla kuulin, mitä oli tapahtunut. Hän oli lähtenyt nousemaan rinnettä takaisin tutkien maastoa, mutta hetken kuluttua oli alkanut olla mahdotonta muistaa mistä alas tultiin. Hänkin oli luovuttanut ja lähtenyt perääni. Samalla hän oli kuitenkin kysellyt lähellä olevilta suunnistajilta, josko joku olisi löytänyt kortin. Myöntäviä vastauksia ei kuulunut, kunnes joku sanoi, että tuolta tulee sinipukuinen näinen, joka sellaisen löytänyt. Raimo ei ollut uskoa silmiään, kun nainen ojensi hänelle juuri sen kortin, jota hän oli hakenut. Ei siinä varmaan kiitoksen sanoja säästelty, kun Raimo onnesta kankeana sai korttinsa ja lähti perääni toivoen jotenkin ihmeellisesti löytävänsä minut enkä olisi mennyt suoraan maaliin. Kyllä juoksu alkoi taas maistua, kun tunnelma oli katossa.

5. ja 6. löytyivät helposti, mutta jalat alkoivat kaikesta huolimatta painaa. Loivaan rinteeseen vauhti kuitenkin kiihtyi rentoutta hakien. Yhtäkkiä jalka tarttui johonkin ja lensin lähes voltin tehden kanervikkoon pitkälleni. Onneksi ei ollut kiviä. Jalka oli tarttunut piikkilankaan. Molemmat jalat kuitenkin kramppasivat pohkeista niin kovaa ettei huutamista pystynyt hillitsemään. Raimo kysyi mitä tapahtui. Käskin jatkamaan ja tulisin perässä krampin hellitettyä. Ohimenevä pari tarjosi apuaan kuullessaan kiroiluni. Sain krampin laukeamaan ja jatkoin alamäkeen. Hetken kuluttua ihmettelin missä karttani oli. Samoin yksi juomapullo puuttui. Niitä ei olisi sääntöjen mukaan saanut luonnonsuojelualueelle jättää. En kuitenkaan uskonut niitä enää löytäväni, koska maasto oli jo aika peitteistä. Jaksamisen kanssa oli myös vaikeuksia. Sinne ne jäivät. Onneksi tiesin ilman karttaakin mihin piti mennä. Sain Raimon kiinni ja ”raahauduimme” maaliin. Ei irronnut loppukiri.

Hävisimme kärjelle vain vajaat 10 minuuttia ja saimme kaikesta huolimatta mahdollisuuden yhteisaikaan. Seuraavana päivänä ei tällaisia ”ongelmia” ollut. Yhtä rastia etsimme selvästi liian aikaisin ja menetimme mahdollisuutemme.

 Raimon vasemman käden peukalo loukkaantui niin pahasti, että sen vakavuus on veläkin selviteltävänä. Pohdintojen jälkeen päädyimme siihen, että emit-kortti oli pudonnut geeliä otettaessa.

Koitto ja Ralf olivat selvinneet reissustaan melko mukavasti eikä heillä ollut ongelmia VIELÄ.

Sunnuntaiaamuna kilpailu alkoi klo 9.30. Saavuimme keskukseen. Vähän ihmettelimme, kun Maija, Koitto, Maaria ja Ralf eivät olleet paikalla. Lähtö lähestyi. Toista porukkaa ei näkynyt. Siirryimme lähtöpaikalle. Kaverit eivät tulleet. Porokello soitti matkaan. Ei näy Maijaa ja Maariaa, joiden piti puolustaa johtoaan. Oli vähän huolestunut olo.

Kierrettiin tunturit ja maalissa ei ollut kavereiden  reppuja leiripaikalla. Vain omat. Soitin Maijalle ja sain tietää ettei mitään vakavaa ollut sattunut. He eivät vain päässeet ajoissa lähtöpaikalle ja olivat jo kotimatkalla. Seuraavaksi selitykset.

Edellisenä iltana Maija oli ollut kuskina syöntireissulla ja laittanut auton avaimet epätavallisesti kaapin päälle eikä Koiton taskuun. Aamulla porukka laittoi reput autoon. Autosta oli avattu lukosta vain takaluukku eikä ovia. Avain oli edelleen kaapin päällä. Viimeisen repun jälkeen lyötiin luukku kiinni. Viimeinen tuli ulos ovesta ja kysyi tarvitseeko joku vielä jotain sisältä. Ei tarvinnut. Ovi lukkoon.

Yritettiin lähteä. Auton ovet olivat lukossa samoin takaluukku. Tässä vaiheessa tajuttiin, että auton avaimet olivat sisällä. Mökin avaimet olivat repussa autossa samoin puhelimet. He olivat lukinneet itsensä kaikesta ulos eikä kenelläkään ollut puhelinta. Ohhoh!

Naapurissa oli väkeä. Jospa sieltä saisi edes puhelimen. Maija ilmeisesti herätti mökin väen kolistelemalla ovia ja ikkunoita. Puhelin löytyi ja mökkejä hoitavan henkilön numero. Tämä ei kuitenkaan vastannut. Ei kuulemma välttämättä enää hoitanutkaan asiaa.

Koitto pyysi välineitä, jotta hän voisi yrittää murtautua sisään. Ei onnistunut vaikka työkaluja löytyi.

Soitettiin 112:een ja pyydettiin poliisia auttamaan ”murtopuuhissa”. Ei poliisi kuulemma saa enää auttaa näissä hommissa.

Soitettiin Lealle Ukiin, joka oli tietoinen kyseisen OP:n mökin asioista. Hän ei kuitenkaan muistanut avainkoodia, jolla sisään pääsisi.  Lupasi lähteä hakemaan tietoa pankista vaikka olikin sunnuntai. Soitti takaisin, muttei ollut löytynyt eikä kukaan muukaan ko. koodia tietänyt.

Koitettiin soittaa naapurin tuntema lukkoseppä apuun, muttei onnistunut.

Lea oli saanut mökkien entisen hoitajan kiinni. Hänellä oli kuitenkin avain, koska hänen tyttärensä  toimii nykyisin mökkien hoitajana, mutta oli nyt Oulussa. Entisen hoitajan mies tuli lopulta avaamaan oven. Aikaa oli kulunut paljon ja suunnistajat olivat aikaa sitten lähteneet tunturiin. Oli parasta keittää kahvit ja lähteä kotiin.

Siinä vaiheessa, kun soitin Maijalle, oli tilanne jo vapautunut. Nauru maittoi. Ehkäpä jossain vaiheessa oli hymykin hyytynyt J.

Tällaista suunnistusta tällä kertaa.

-Leo_